Polkupyörän eläkevuodet Sisiliassa

Sain perjantaina sähköpostia Italiasta (kuvassa). Viestin lähettäjänä oli se nuorukainen, jolle toukokuussa luovutin Jopo Cruiserini Palermossa. Kaveri oli onkinut sähköpostiosoitteeni majapaikastani, ja vaikutti lähettämänsä viestin perusteella olevan edelleen kovasti innoissaan fillaristaan.

Näinhän sen piti mennäkin. Pääasiallisena tavoitteenahan oli löytää pyörälle hyvä koti. Sellainen uusi kuljettaja, joka antaisi menopelille vielä lukuisia kilometrejä, eikä heivaisi sitä roskikseen heti seuraavassa kadunkulmassa.
Tai enhän minä siinä hetkessä mitään kummempia tavoitteita ajatellut, kunhan luovutin polkupyörän randomilla valitulle kulkijalle. Sellaiselle, joka näytti tuon kyseisen fillarin näköiseltä henkilöltä.

Intuitiollakin voi siis natsata kohdalleen. Ehkä hyvin usein natsaakin, vaikka meidän järjen äänemme haluaakin ottaa kunniaa monista sellaisista asioista joissa sille ei sitä kuuluisi. Toisaalta taitaa olla myös niin, että vain juuri "järkevä mielemme" ylipäänsä hamuaa sitä kunniaa. Kun menee tunteen mukaan, ei itsekeskeisillä arvoilla ole niinkään väliä.
Järkevät päätökset eivät aina siinä hetkessä ole niitä viisaimpia, mutta ehkäpä niistä monien viisaus paljastuu vasta ajan myötä.

Joka tapauksessa nyt näyttäisi siltä, että ex-fillarillani on luvassa makoisat eläkevuodet Sisiliassa.
Ehkä menen itse joskus perässä, ajattelen ainakin nyt, kun juuri talviaikaan siirtynyt Suomi valmistautuu uuteen horros-sesonkiin.

Huominen on huomisen tänään

Törmäsin tässä taas erääseen itsessäni  vuosien varrella häirinneeseen ja vaivanneeseen asiaan. En nyt puhu lievästä hyppyrinenästäni, hieman eritasossa olevista silmistäni, nenänvarressani sijaitsevasta patista tai muista minua ulkoisiin silmiin määrittävistä seikoista.
Olen nimittäin ollut, ja olen vieläkin, varsinainen mestari tekemään asioita huomenna. En siis tänään, enkä varmasti vielä huomennakaan tänään. Vaan aina huomenna. Siirtelen siis tekemisiäni, alottamisiani ja lopettamisiani tulevaisuuteen, koska en jaksa, viitsi tai ole kiinnostunut niitä juuri tässä hetkessä tekemään. Tulevaisuushan on hyvä aika tehdä asioita, kun kulloisessakin nykyhetkessä tulevaisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan.

Tällä kertaa muun tärkeämmän, kuten kotona muhimisen ja aamu-unisuuden tieltä sai väistyä itselleni rakkaaksi muodostunut juoksuharrastukseni. Asia josta olen todella innoissani, ja jonka tiedän edistävän hyvinvointiani ja rytmittävän päivääni oivallisesti.
Kuitenkin heti kun sain itselleni tekosyyn jättää tämän merkityksessään rutiiniksi asti kiipineen aamupyrähdyksen tekemättä, alkoi ote lipsumaan. Johtuiko tämä syksyn tuomasta ilmanalan muutoksesta, vai mistä? En tiedä.
Suurimmaksi osaksi uskoisin sen johtuvan oman mieleni luomista esteistä. Kaikki muu taitaa olla uskottelua ja todistelua.
Ensin tuli flunssa, joka veti oikeasti selkärangan koukkuun ja mielen maahan. Kipeänä ei saa urheilla, sanoi äiti ja koutsit, mutta sairasteluhan jatkuu mielessä juuri niin pitkään kuin sen haluaa jatkuvan. Ja tässä tapauksessa siis nimenomaan: niin pitkään kuin sen haluaa olevan jollekin esteenä.
Flunssa meni, ja ääni palasi. Mutta ei palannut motivaatio lenkkeilyyn. Tai itseasiassa motivaatio kyllä palasi, mutta jokin silti esti. Olin jo pakottamassa itseäni polulle, mutta sitten napsahti kuin tilauksesta korispelien tiimellyksessä selkä jumiin.
Ai kuinka ihana tekosyy taas pitkittää sairaslomaani huomiseen... ja taas huomiseen.

Ei kai saa yleistää, mutta melkoisen monella ihmisellä on kummallinen tapa lykkäillä asioita tulevaisuuteen, jossa ne voidaan sitten unohtaa tai siirtää taas eteenpäin mikäli koetaan tarpeelliseksi. Erittäin yleistä tämä lienee sellaisille, jotka painiskelevat erilaisten riippuvuuksien kanssa. Riippuvuudethan tuntuvat perustuvan siihen että asioita lopetetaan tulevaisuudessa.
Kaikki varmasti tuntevat ihmisiä, jotka lopettavat joka päivä tupakanpolton ”tämän askin jälkeen”, aloittaa terveellisemmän ruokavalion ”kesäloman jälkeen”, tai rajoittaa railakasta alkoholin käyttöään ”pikkiksen 50-vuotisten jälkeen”, kun siellä tulee kuitenkin otettua.
Kouluajoilta monilla on varmasti muistissa ne hienot suunnitelmat tehdä tehtävät kerrankin ajoissa. Niitä suunnitelmia oli sitten kiva muistella kello viimetinka, kun painoi hommia pikkutunneille saakka päihittääkseen deadlinen.
Asioiden tekemisen aloittajia on aina huomattavasti paljon enemmän kuin itse tekijöitä. Tosiasiassa kuitenkaan yksikään taulu ei roiku seinällä tulevaisuudessa lyödyllä naulalla, vaan se perkele pitää lyödä seinään aina nyt.
Ongelma lienee ilmeisen yleinen, kun tähän itsepetokseen on luotu oikein instituutiokin: Uuden vuoden lupaukset.

Henkilökohtaisesti olen havainnut ja tiedostanut ongelmani, joka on jo hyvä lähtökohta asioiden korjaamiselle. Toisaalta onko tässä nyt käsillä klassinen häntäänsä jahtaava koira, kun se huomiseen siirtäminen pitäisi lopettaa jo tänään? Lopettamisen aloittaminenhan on jo aloitettu kun ongelma on tiedostettu ja yksilöity.
No... kattellaan huomenissa.

Itse jälleenaloitin lenkkeilyn huomenna 2,5 viikon ajan, kunnes tänään sain itseni lopulta aamutuimaan jolkottelemaan kympin siivun. Kyllähän teki taas hyvää!
Ja miksei olisi tehnyt? Olinhan saanut päivälle mitä erinomaisimman startin liikunnan ja raittiin syysilman myötä. Ja mikä ehkä vieläkin merkittävämpää, olin onnistunut murtamaan muurin pääni sisälle rakentamastani vankileiristä ja kirjaimellisesti juoksemaan vapauteen. Ainakin hetkeksi pakenemaan oman valvovan mieleni alta.
Nenäthän on helppo oikoa Nordströmin klinikalla mikäli sen tarpeelliseksi kokee, ja suiroihin huuliinkin saa stuffinkia vaikka ruokatunnilla, mutta nämä pään sisäiset mielen koukerot on aina vähän mutkikkaampi homma. Vaatii melkoisen paljon voimia tunnistaa ja tunnustaa virheensä, ja lähteä niitä vielä itsessään prosessoimaan ja korjaamaan.

Siihen on yksi ainoa lääke: Päätös.
Huomenna menen lenkille tänään, enkä huomenna.

Merkkipäiviä ja sihijuomaa

Eilen minulla oli merkkipäivä.
Siitä on nyt tasan puoli vuotta kun jäin työttömäksi. En uskonut luovani uraa tällä saralla painaessani oven takanani kiinni edellisessä työpaikassani, mutta kuusi kuukautta on kuitenkin siis vierähtänyt uuden "työnantajan" leivissä.
Kelan leipä on melkoisen kapea, mutta toisaalta myös hyvin antoisa kun siihen osaa oikein suhtautua. Nykyisessä työssäni työttömänä työnhakijana minulla on ollut runsaasti aikaa tehdä sellaisia asioita jotka minua oikeasti kiinnostaa, ja pohtia hieman elämäni linjoja uusiksi.

Edelleenkin. Työttömyydessä noin ylipäänsä on se vaara, että sen pitkittyessä turhautuu ja tuskastuu toimettomuuteensa. Varsinkin jos työttömyys uhkaa toimeentulemista yhteiskunnan rattaissa ja markkinatalouden puristuksissa. Tällainen tilanne altistaa varmasti vajoamaan syvemmällekin synkkyyteen, mikäli sellaiseen on taipuvainen eikä omaa itse kykyä pitää itseään aktiivisena. Kukaan ei tule nostamaan aamulla sängystä, ja syyt laittaa kello soimaan pitää keksiä itse. Työttömyydestä löytää varmasti itselleen tekosyyn rämpiä mielensä syövereihin, ja pysyttäytyä siellä. Toisaalta taas, jos tekee parhaansa tilanteensa muuttamiseksi ja kohentamiseksi, niin ei voi kuin vain hyväksyä vallitsevat tosiasiat. Se usein helpottaa. Se ei tuo leveyttä tilinauhaan, mutta se helpottaa.

Tässä puolen vuoden aikana olen ihmetellyt työvoimatoimiston roolia tämän maan tiukassa työttömyyskurimuksessa.
En ole ennen ollut kyseisen instanssin kanssa juurikaan tekemisissä, mutta tässäkään tilanteessa en koe saaneeni minkäänlaista apua tai tukea tuolta suunnalta.
Paikallinen konttorimmekin tuntuu olevan täynnä paperinippujaan kahistelevia virkailijoita, joiden ensisijaisesta tehtävästä ei liene heillä itselläkään selvyyttä. En sano tätä millään pahalla, ihmettelen vaan.
Minulle soitettiin sieltä kesällä, ja kysyttiin puhelimitse tilanteestani. Puhelun päätteeksi ilmoitettiin, ettei minun kannata paikan päällä näyttäytyä mikäli en erityisesti koe siihen tarvetta.
Syssymmällä halusin kuitenkin tietoa erilaisista vaihtoehdoista joita minulla tilanteessa olisi. Huomasin myös, että puhelimessa antamani tiedot oli merkitty rekisteriini täysin virheellisesti, joten halusin henkilökohtaisen tapaamisen työvoimaneuvojan (vai mikä lienee titteli?) kanssa.
Tapaaminen kyseisen kummelihahmon kanssa toi kuitenkin itselleni vain yhden lisäkysymyksen: Miksi minä olen työttömänä, ja tämä tosielämän heikkihela viettää aikaansa lämpimässä toimistossa saaden siitä vielä luultavasti taloudellista korvaustakin?
Sain sieltä varattua ajan tuon laitoksen paikalliselle psykologille, joka olikin jo järkevämpi tapaaminen. Harmi että aikani tuolla meni niiden tietojen hankkimiseen, joita olin ensimmäisellä reissulla lähtenyt hakemaan. Olisin nimittäin mielelläni keskustellut tuolla myös pääni sisällöstä.

Erään muusikonretkun kanssa pohdittiin torikahvilassa tämänhetkisiä toiveammattejamme. Ei vilissyt jutuissamme lääkäreitä, valkokauluksisia virkamiehiä tai ahnaita bisnesmulkkuja.
Huomattiin myöskin, että kummankaan toiveammateissa ei tulotaso pääsisi äitymään kovin suureksi. Toisaalta taas työt eivät myöskään sitoisi käsiä liiaksi muulta elämältä ja sinne keskittyviltä ambitioilta.
Ystäväni mainitsi toiveammatikseen jakeluauton kuljettajan, ja itse mainitsin postinkantajan.

Jos ei voi löytää niin mielekästä hommaa itselleen, josta saa muutakin kuin kuukausittaisen muistutuksen sen mielekkyydestä tiliotteeseensa, niin on kai parempi pitää työnkuva sen verran yksinkertaisena, ettei se häiritse oikeata elämää.
Mutta tämä onkin vasta suunnitelma B syystä että...

Ajattelin kuitenkin kokeilla vielä toista polkua. Ilmoittauduin opintojen pariin, ja kevääseen saakka olisi ohjelmistossa opintopisteiden kartuttamista valitsemillani aihealueilla. Ja siitä sitten eteenpäin mikäli homma tuntuu mielekkäältä.
Joten nyt kynät teräväksi, pakataan reppu ja opettajalle omppu. Ehkäpä pääsen jopa heittämään yläfemmat koulun käytävillä Brandon Walshin kanssa, kuka tietää? Näinköhän tästäkin jannusta leivotaan vielä viisas?
Jos ei, niin postinjakajiakin aina tarvitaan.

Mutta hei muuten! Itseni olisi siis myös elettävä, muuten opiskeluni menevät kovasti hukkaan. Opintoni mahdollistavat myös työnteon täysipainoisesti, joten edelleenkin olen valmis tarttumaan hanakasti toimeen mikäli jollakulla on jotain työtä tarjolla. wink wink. Nykymaailman meiningin mukaisesti teen rahasta mitä vaan.

Puolvuotis -juhlapäivän kunniaksi korkkasin muuten sihijuoman. Tapahtuman luonteeseen hyvin epäsopivasti 'holittoman tosin. Mitään suurempaa vastaanottoa minulla ei ollut, oli sen verran kiireinen päivä olla työtön.

Tarinan opetus: Parempi aiemmin kuin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja kuka edes määrittelee mikä on myöhään?

Ulos kaapista

Varoituksen sananen: nyt seuraa suuremman luokan kaapista ulostautuminen.
Toinen varoituksen sananen suurempien pettymysten ehkäisemiseksi: se ei kuitenkaan koske sitä mistä torikahviloissa juorutaan tai mitä ensiksi ajattelitte.

Olen nimittäin ruvennut pitämään juoksemisesta. En tätä suunnitellut, eikä tässä ole tarkoitus satuttaa ketään. Asiat johtivat toiseen, ja nyt vaan kävi näin.
Ajauduin tilanteeseen vaivihkaa. Pari kuukautta sitten aloin miettimään keinoa, jolla saisin päiväni paremmin startattua, ja näin ennalta ehkäistyä passivoitumista ja turhautumista jolle pitkittynyt työttömyys saattaisi itseni altistaa.
Joka aamu siis, suoraan vällyistä, kiskaisen kengät jalkaan ja juoksen lenkin. En mittaile matkoja, vaan menen fiiliksen mukaan. Joskus menee femma, joskus kymppi. Näin ounastelisin.
Ja minkä buustin se päivään tarjoaakaan. Samanlaista herätystä päivään en voisi siemailla mistään kaupallisesta pullosta, hörppiä lempimukistaan tai lukea kirjan sivuilta. Se että saa veren kiertämään ja hengityksen aktivoitumaan ensitöikseen aamulla, tarjoaa huikean startin päivään.
Positiivisten kokemusteni myötä ajatukseni koko juoksemista kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi ja kulmat ovat pyöristyneet. Näin ei ole ollut aina.

Päinvastoin. Olen suhtautunut juoksemiseen hyvinkin negatiivisesti, jopa vihamielisesti. "Juokseminen on tylsää", "minuahan ei tuonne polulle saa", "ei mun polvet kestä juoksemista". Tällaisia ajatuksia päässäni vilisi aikaisemmin kun yritin itseäni pakottaa polulle.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuvat hyvinkin pitkälti tekosyiltä laiskuudelle. Sitähän se pitkälti onkin.
Toisaalta myös kokemukseni juoksemisesta ovat suurimmaksi osaksi joukkuelajien oheisharjoitteiden parista, jossa harjoittelu on ollut anaerobista. Sen tähden mieleeni on ehkä myös pinttynyt ajatus siitä, että juokseminen on jatkuvaa hengästystä ja ponnistusta, ja tämän takia ei varsinaista hinkua ole polulle ollut.
Nyt on kuitenkin tekosyyt heivattu, ja pinttymät kiillotettu, ja olen äärimmäisen onnellinen löydettyäni itselleni uuden harrastuksen. Joka vieläpä edistää fyysistä hyvinvointiani ja haastaa minua henkisesti.

Mielessäni olen pyöritellyt jo jonkin aikaa myöskin ajatusta Maratonin juoksemisesta. Viime lauantaina sain ajatukselleni vahvistuksen, kun juoksin iltalenkillä vahingossa puolimaratonin. Päätös kypsyi, ja ensi kesänä mennään. Tai maratonihan on jo alkanut, se vaan huipentuu synnyinkaupungissani Tukholmassa järjestettävään joukkotapahtumaan.
Ei kai se sen kummempi homma ole noin fyysisesti? Kai sitä kuka tahansa hyvässä kunnossa oleva pystyy 40+ kilometriä noin kuntonsa puolesta juoksemaan, jos mitään kummempia aikatavoitteita ei ole?
Ennemminkin tällaisen paatuneen juoksuvihaajan haaste liittynee siihen, että saa itselleen uskoteltua heikommallakin hetkellä, että koko homma on sen päämäärän arvoista. Itsensä ylittämistä. Vieläpä epämukavuusalueella.
Katsotaas miten tässä käy, ja miten ei.

Tarinan opetus: Ei kannata olla liian vahvasti jotain mieltä, koska sillä vain turhaan rakentaa vankilan mieleensä ja rajoittaa elämäänsä.

En halua omistaa

En halua omistaa majaani.
Uskon, että juuret liian syvällä maaperässä surkastuttavat siipeni.
Haluan ettei asumus vie huomiota asuinkumppaneilta.

En halua omistaa tavaroita.
Uskon että liika tavara täyttää elintilani.
Haluan täyttää elintilani onnellisuudella, en asioilla jotka voivat hajota ja hävitä.

En halua omistaa passia.
Uskon yksilöihin ja niiden jatkuvaan muutokseen.
Haluan että minut määritellään sen mukaan kuka olen, enkä sen mukaan mikä minun oletetaan olevan.

En halua omistaa toista ihmistä.
Uskon ettei ihmistä voi omistaa.
Haluan että kanssakäymiseni perustuvat vapauteen ja arvostukseen. Ei omistamiseen tai hallitsemiseen.

En halua omistaa elämääni omistamiselle.
Uskon, että jos olemisen tarkoitus on vain omistaa, haalia ja hallita haalimaansa,
voin yhtä hyvin olla olemattakin.

Haluan vain vapauden, tasapainon ja rakkauden.
Niitäkään ei voi omistaa. Ne kuuluvat kaikille.

Tieto lisää tuskaa

Täytyy alkuun tunnustaa, etten ole seurannut uutisia koko kesänä. Telkkari on pysynyt kiinni, lehdet jääneet pläräämättä ja radion aamushow't kuuntelematta. Kaiken kukkuraksi kun tuossa tovi sitten vielä kokeiluluontoisesti jätin facebookin tietovirran klikkikoukkuineen, voin sanoa että tietämykseni ison pahan maailman viimeaikaisista tapahtumista lähentelee tokaluokkalaisen poikani tasoa. Itseasiassa varmaan hänkin tietää enemmän siitä, mitä pahaa kreikkalaiset ovat kesän aikana tehneet, miksi pitää suvaita tai olla suvaitsematta, mikä on Isis tai miksi milloinkin lakkoillaan?

Ei minulla ole mitään varsinaista uutisboikottia päällä, enkä yritä kieltää uutisissa juutattavan negatiivisen paskan olemassaoloa maailmassa. En vaan yksinkertaisesti ole kokenut tarpeelliseksi seurata maailman meininkejä. En halua yksityiskohtaista tietoa nälänhädistä, sodista, talousongelmista tai muista katastrofeista. Voin olla huolissani maailman epäkohdista ilman spesifimpääkin faktaa niistä.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Sitä en osaa sanoa todeksi tai epätodeksi. Sen kuitenkin tiedän, että tietämättömyyteni maailman asiosta ei saa minua kokemaan itseäni yhtään vähäisempänä ihmisenä kuin aiemminkaan. Sen sijaan koen että kun näkemättä ja kuulematta jää roppakaupalla negatiivista huttua, jää myös sen tuoma painolasti uupumaan harteiltani. En toki tarkoita, että yksittäisen ihmisen pitäisikään kantaa koko maailman murheita harteillaan, mutta lähestymiskulma kaikkiin tapahtumiin ja uutisoitaviin aiheisiin on niin negatiivinen, että kyllä siitä aina vähän harmaata tarttuu kuulijaan vaikkei siinä erityisemmin piehtaroisikaan. Ja pitää muistaa, että mitään uutisia ei kannata ottaa vastaan kritiikittä. Näkökulmat ovat aina jonkun esittämiä. En haluaisi mistään salaliittoteorioista paasata, mutta jokuhan meitä noiden uutistenkin välityksellä pitää otteessaan.

Maailma on pienentynyt viime vuosikymmeninä hurjasti, kun erilaiset viestintävälineet ovat kehittyneet. Tietoa saa välitettyä maapallon toiselta laidalta toiselle yhdellä napin painalluksella, ja halutessaan voi maapallon ympäri lentää parissa vuorokaudessa. Mutta missä vaiheessa on sanottu, että ihmisen pitää tietää ja imuroida itseensä kaikki maailman huolet ja murheet? Auttaako se maapallon toisella puolella sodassa kuolleiden ihmisten omaisia, jos minä tiedän kuinka monta henkeä sota on vaatinut ja näen videokuvaa heistä rämpimässä pommitetuissa raunioissa? Eipä varmasti.

Itse asiassa olen huomannut, että kun en ole ottanut vastaan uutisia ja ympäristöni jossa luovin on ikäänkuin supistunut, minulla on jäänyt enemmän energiaa ja voimavaroja keskittyä niihin lähellä tapahtuviin asioihin, ja jeesata oikeasti sellaisia ihmisiä joiden elämään voin suoranaisesti vaikuttaa.

Loppupelissä sama paskahan täälläkin on vallalla kuin monissa uutisten vakiomaissa: Ahneus, egosentrisyys ja pätemisen sekä poliittisen peniksenmittailun tarve hallitsee kuvaa. Pienemmässä mittakaavassa ehkä. Ja täällä ihmisten tukirangat eivät ehkä ole niin helposti katkottavissa kuin monissa muissa maailman kolkissa. Sen takia kilpi on pysynyt kiiltävänä, ja ihmiset hymyilevät vielä tarvittaessa.

Vai pitäisikö sittenkin olla huolissaan asioista joihin ei voi vaikuttaa vaikka haluaisikin? Auttaako jeesustelu torikahvilassa tai sosiaalisessa mediassa ihmisiä, joista uutisissa puhutaan? Saako synninpäästön heittämällä pari kymppiä vuodessa hyväntekeväisyysjärjestön vallan rattaiden voiteluun. Ja onko ulkomaille tarjottu hyväntekeväisyys sittenkin lopulta vähän kuin länsimaisen lääketieteen tarjoama burana särkyyn? Johtuuko köyhyys ja nälänhätä köyhyydestä ja nälänhädästä?

Minä en tiedä, ehkä joskus tiedän.


Vinnie Paz f. Block McCloud - End Of Days

Itsensä voittamista

Istuskelin sunnuntaipäivänä rantakivillä Lahden sataman läheisyydessä katsellen, kuinka eri näköiset, -ikäiset ja -kokoiset ihmiset vilahtelivat rantaraittia ohitseni.
Erilaisia ihmisiä vilistelee pitkin rantaväylää tavallisenakin sunnuntaina. Tänä kyseisenä pyhänä erotuksena oli kuitenkin se, että monilla oli varsin sporttiseksi rakennettu ulkoinen habitus, ja kilpailunumero rinnassaan.

Rantakatua juosten ja hölkäten matkaansa taittaneet sadat ihmiset olivat osallistuneet Uusi Lahti -juoksuun, jonka reitti siis kiersi Lahden satama-alueen lävitse.
Juoksuharrastus tuntuu nyky-suomessa olevan kovasti voimissaan. Ja vaikka juokseminen juoksemisen vuoksi ei olekaan tuntunut meikäläisen kupilliselta teetä, on mielestäni hienoa, että iso kansanosa on löytänyt itselleen harrastuksen ja elämäntavan, joka oikeasti tähtää hyvinvointiin. Kymmenen vuotta sitten jos keskiverto-Virtanen olisi sanonut osallistuvansa Maratonille, olisi siihen heti epäilty liittyvän jonkinlainen vedonlyönti. Nykyisellään tuo reilu 42 kilometrin rypistys tuntuu olevan melkoisen yleinenkin suoritus lenkkeilijöiden keskuudessa.

Juokseminenhan on siitä hieno harrastus, kun se on niin alkeellinen. Toki hifistellä voi aina: varusteita ja juoksukouluja löytyy, ja juoksukenkiinkin voi halutessaan työntää suuriakin rahamääriä.
Ihan peruskivessään laji ei kuitenkaan poissulje mitään yhteiskuntaluokkaa tai liikuntakykyistä kansanosaa pois varustevaatimuksillaa tai kalleudellaan. Kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirjaimellisesti. Ja vaikka voitkin siis vaikuttaa harrastamisen mukavuuteen erilaisilla tarvikkeilla, on avainasemassa itsensä piiskaaminen entistä kovempiin suorituksiin lenkkipoluilla.

Kansallisella juoksuajalla on aivan varmasti positiivinen heijastus kansanterveyteen noin fyysisestä vinkkelistä, mutta uskoisin sen olevan erinomainen tapa vahvistaa itseään myös henkisesti. Hienointa juoksemisen kaltaisessa harrastuksessa onkin mielestäni se, että se pistää ihmiset säännöllisesti kilpailemaan itsensä kanssa, ja haastamaan nimenomaan itseään.
Yhteiskunnassa ja työelämässä kun lähestulkoon kaikki perustuu nykyään vertailuun ja keskinäiseen kilpailemiseen, on äärimmäisen tervetullutta että ihmiset harrastavat enenevässä määrin asioita, joissa he etsiskelevät omia rajojaan nimenomaan itsensä haastamisen kautta. Kun rajoja etsiskelee itsestään, eikä niinkään tulostaulukoista tai sijoituksista, pääsee paljon paremmin tutustumaan siihen ainoaan henkilöön jonka kanssa on pakko olla tekemisissä.
Jos aina vaan heijastaa omaa osaamistaan muiden tekemiseen, saattaa omistakin taidoista syntyä helposti vääristynyt kuva. Omaan kuvaan omasta tekemisestä kun vaikuttaa muihin verratessa myös muiden suoriutuminen.

Vaikka näissä organisoiduissa juoksutapahtumissa onkin numerolaput rinnassa, ja suoritukset kellotetaan, uskoisin, että suurimmalle osalle kilpailunumero on vain todistuksena osallistumisesta, ja aika kellotetaan vain jotta itse kukin voisi haastaa itsensä kovempiin suorituksiin vastaisuudessa. Loppupelissähän tärkeintä juoksu-, tai monissa muissakaan huippu-urheilun ulkopuolisissa liikuntaharrastuksissa, ei varmastikaan ole se suoritus siellä kilpailussa, vaan se mitä tapahtuu siellä poluilla silloin kun näihin kilpailuihin valmistaudutaan. Kilpailuissa sitten mitataan se, onko asioita tehty oikein, ja miten hyvin itsensä haastamisessa on onnistuttu, mutta pääpaino harrastuksessa on se harjoittelu ja työn tekeminen päämäärien saavuttamiseksi. Pätee muuten sovellettuna liikuntaharrastusten ulkopuolellekin.

Täytyy myöntää etten itse en ole koskaan ollut erityisen innokas juoksija. Liikunta toki on ollut aina tärkeä osa elämääni, mutta juokseminen ilman mitään porkkanana toimivaa pelivälinettä on tuntunut kovin tylsältä tavalta liikkua. Luonnossakin tykkään kyllä liikkua, mutta mielummin kävellen. Siten pääsee paremmin fiilistelemään ympäröivää luontoa. Ehkä olen itse aikojen saatossa rakentanut liian jyrkän juoksuvastaisen mielipiteen, ja se määrittelee tekemistäni vielä tänäkin päivänä.

Olen kuitenkin onnistunut herättämään omaa olematonta juoksuharrastustani siinä määrin, että saan itseni raahattua joka aamu, välittömästi sängyn pohjalta, läheiseen metsään juoksemaan vänintään 3 kilometrin lenkin. Matka ei todellakaan ole mikään maailmoja mullistava. Teen sen lähinnä sen takia, että olen huomannut saavani sekä kroppani, että pääni paremmin mukaan uuteen päivään, kun pistän ruhon ja pumpun heti alkuun tekemään pikkuisen ylimääräistä. Joskus vedän tuon kolmosen lenkin pariinkin kertaan, riippuen hieman siitä, millaisia liikuntarasitteita on muiden lajien parissa tarjolla myöhemmin päivällä. Sen olen huomannut, että tosiasioiden hyväksyminen on tässäkin tapauksessa tarpeellista. 36- vuotias ei ole enää parikymppinen, ja 6 kilometrin aamulenkki jättää jälkensä tällaisen peruskuntoisen jaksamiseen esimerkiksi illan futispelissä enemmän kuin 3 kilsan aamuhölkkä.

Yhtä kaikki minulle on ollut jo melkoinen itseni ylitys pakottaa itseni polulle joka aamu. Vaikka mistään mullistavista matkoista ei tosiaan olekaan kyse, on ollut todella palkitsevaa vierailla epämukavuusalueella niin säännöllisesti, että se tuntuu päivä päivältä vähemmän epämukavuusalueelta.
Siitähän lienee kyse juoksuharrastuksessakin, ja esimerkiksi Maratoniin valmistautumisessa. Määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä valmistautumisesta kohti tavoitetta, itseään askel askeleelta enemmän ylittäen.
Ehkäpä minäkin vielä jonain kauniina päivänä repäisen Maratonin merkkipaalun elämäni ansioluetteloon. Ihan vain jo senkin takia, etten ikinä uskoisi sitä tekeväni, ja pääsisin jälleen kerran todistamaan itselleni, ettei monissa asioissa kannata olla liian jyrkkä.